Aamupuntari 82,8 kg 🙂
Uudella kokonaisluvulla jälleen! Torti’a!
Miksausopiskelu jatkuu kauppareissuun asti.
Sitten mennään:
Unohtuneet sipulit, pakollinen lehtikaali ja perunat, ne ei kuulu oikein tähän kauppareissu-kategoriaan, jossa pitäisi ostaa vain kaikenlaista muuta kamaa, joka säilyy pitkään kaapissa. Mutta tällä kertaa meni näin, eikä voinut ostaa kunnolla esimerkiksi sämpylöihin jauhoja. Alko olla korissa jo painoa.
Kyllä tämä elämä on sitten muuttunut jännäksi perkele vieköön!
Kiva jos on tekemistä eikä kerkeä niin lämmitellä tämmösiä roiskeläppiä.
Näitä menikin sitten illan aikana muutamat.
Iltapalat.
Arki pyörii jollakin tavalla ja pahin vouhotus on takanapäin. Miksauksen opiskelua ja musiikin tekemistä enemmän mielenpäällä kuin Lindsayn keittokirja.
Paljon aina välillä analysoinut mielessään kuinka kammottavalta tämä ruokavalio ajatuksena tuntui alunperin, kun oli vielä riippuvainen makkarakeitoista ja pyttipannuista. Tai lähinnä yrittänyt muistella miltä se tuntui, koska kaikki on jo kääntynyt aivan nurinpäin niistä päivistä, ja se asia jaksaa ihmetyttääkin jatkuvasti.
Se on niin helppo ymmärtää kun sen on itse kokenut, kuinka vaikealta se ajatuksenakin pelkästään jo tuntuu, kun näkee tuommoisia aamupuuroja tai hedelmälautasia, puhumattakaan jostakin parsakaali kasviswokista, että tuota paskaako pitäisi mieluummin syödä kuin makkarapyttipannua kanamunalla, ja Forssan punajuurisalaatilla? Ja vielä ilman suolaa!!?!? “Eihän tuola lähe näläkä! Ei mulla ainakaan, mullon semmonen watta.”
Ei sitä meinaa uskoa, ennen kuin senkin itse kokee, että niin vain se nälkä alkaa ajan kanssa kohdistumaan näitä blogissa esiintyneitä ruokia kohti, ja oikein tosissaan. Nälkä myös lähtee ja pysyy poissa pitkään. Ei mitään eroa entiseen ruoan määrässä, eli yhtä monta annosta suurinpiirtein syö ruokia päivässä. Ja saa mättää aina niin isoja lautasia kuin jaksaa syödä.
Mutta se muutos vaatii aikaa. Aivot kyllä sopeutuu ja ovat muokattavissa vaikka mihin asentoon, ja siihen se perustuukin kuinka koukussa sitä on esimerkiksi niihin kaupan valmisherkkuihin ja ihan tavalliseen kotipöperöön. Suolaa sokeria ja rasvaa, joihin toleranssi kasvaa. Sehän riimaa nätisti… Mutta se on se riippuvuus siihen ruokaan, joka huutaa täysillä kaikkia ruokavaliomuutoksia vastaan. Siu aivotton muokattu.
Eri lähteistä luettuna luvataan suolan kohdalla, että kolme viikkoa kun syö prosessoimatonta ruokaa, johon ei ole lisätty suolaa, niin makunystyrät olisi muokattuna, ja alkaa maistamaan enemmän ruoan omiakin makuja yms. Mutta sanoisin, että yleensäkin totuttelu esimerkiksi joka aamuiseen appelsiiniin ja omenaan, ja kaikkiin muihin päivän aikana syötäviin hedelmiin ja kasviksiin sekä uusiin makuihin, niin se kyllä vie vähän enemmän aikaa kuin vain kolme viikkoa. Persimonit perkele.
Mutta kun sitä aikaa kuluu tarpeeksi, ja aivot sekä kaikki makunystyrät on uudelleen ohjelmoitu ja kunnolla, niin kyllä kelpaa! On hauskaa huomata, että kun näkee hedelmistä ja vihanneksista kuvia, niin vatsa alkaa kurnia yhtä paljon kuin ennen jossakin bussipysäkillä olevan kaksi metrisen Hesburgerin hampurilaiskuvan äärellä.
Aika huikea juttu kun sitäkin miettii, että näin on käynyt. Turha väittää etteikö alkuvaiheessa ensimmäisten viikkojen aikana olisi miettinyt, että tätäkö se on sitten loppuelämä? Toki siinä oli monta muutakin osatekijää, kun ei esimerkiksi ole koskaan ollut muutenkaan mikään hyvä laittamaan ruokia, ja sekin taito piti ensin opetella siedettävälle tasolle. Jos omaa hyvät kokkaustaidot jo valmiiksi, niin se askel on vielä kevyempi kohti WFPB.
Mutta se saattoi tehdä hyvääkin syödä ensin sitä -ei niin huippuhyvää- ruokaa, koska kyllä nyt maistuu kaikki hyvältä kun taidot ovat kehittyneet. Ainoat riskit piilee aina siinä kun kokeilee uusia reseptejä, mutta tässä on eri reseptejä nyt jo kertynyt koko loppuelämäksi, vaikkei muuta osaisi tehdäkään. Eihän sitä ennenkään osannut, ei edes tätä vertaa. Aina samat ruoat siellä kiersi menu:ssa.
Silti arvelen, että jos onnistuisikin hyppäämään niistä hampurilaisateroista ja pitsoista suoraan vaikka tähän tilanteeseen, että osaa heti tehdä yhtä hyvää ruokaa itselleen kuin nyt osaan, niin ei nämä ruoat maistuisi kovinkaan mieluisalta edelleenkään, oli suolaa tai ei. Koska se muutos on kuitenkin niin äkillinen ja jyrkkä, ja aivot vaatii edelleen sitä aikaa ensin uudelleen ohjelmointiinsa, ja siinä pitää olla vähän kärsivällinen.
Mutta onko se vähän kuitenkin sen arvoista, jos jossakin vaiheessa muutaman kuukauden päästä niitä kasviksia ja hedelmiä himoaa yhtä paljon kuin ennen sitä hampurilaisateriaa?
Se pitää perkele vaan ensin tajuta ja käsittää, että näin tulee tapahtumaan. Ihan oikeasti tajuta! Ja käsittää! Ja miettiä sitä vielä kerran, että mitä se tarkoittaa, ja hetkeksi taas unohtaa se koko asia, ja miettiä vielä myöhemmin uudelleen, ja esittää itselleen vähän kysymyksiä. Vaikka kaksi samaakin kysymystä:
“Onko tämä ankara WFPB dieetti loppuelämän vain sellaista kauhian tuskaista kärsimystä, jos aivot kerran haluaa syödä paljon mieluummin vihanneksia ja hedelmiä, kuin Hesen hampurilaisaterioita? Ja onko silloin vaikeampi olla ilman niitä hampurilaisaterioita, kun aivot haluavatkin paljon mieluummin kasviksia?”
Niin ja siis hetkinen, eihän ne hampurilaisateriat ole tässäkään mustalla listalla? Mustapapupihvi väliin ja kastikkeet perään ja vedä lärviin. Ei vain ole tullut vielä kokeiltua, kun ei ole kaivannut.